Arkistosta: Ei saa sanoa neekeriksi (Kolumni)
Kokoomuksen puheenjohtaja Jyrki Katainen ihmettelee, miksi “eliitti” ei ryhdy kunnolla osallistumaan maahanmuuttokeskusteluun. Mutta mistäpä hän tietää, ketkä kuuluvat tähän oletettuun eliittiin? Nettikeskustelupalstoilla kuka tahansa voi huudella anonyymisti mitä tahansa, ja emme tarkkaan tiedä, kuinka moni kirjoittajista on ökyomistava akateemikko tai vaikkapa kadun tallaaja.
Nyt näyttää siltä, että arvokeskustelu kasvoillaan ja omalla nimellään on jäänyt marginaaliin, ja siksi netin vihapuhe on koventunut jokaisella portaalla. Perussuomalaiset nostivat rasistisen retoriikan keskiöön, mutta pian samanlaisia iskulauseita kuultiin myös muissa puolueissa – demareissa populismia ryyditti uhkaus vähentää maahanmuuttoa, kokoomusnuoret marssivat tiukan linjan takana ja niin edelleen. Pian “rasistiksi” joutuu itse kukin todistamaan, että ehti olla kovin ennen muita.
Ongelma ei ole vain perussuomalaisissa, vaan koko keskustelukulttuurissamme. Anonyymi netti on muuttunut vihakalvoksi, josta tiedämme vain sen, mitä poliisi ja muut viranomaiset ovat raportoineet – itse en jaksa kahlata palstoja, mieluummin annan viemärin hoitaa sotkut.
Mutta se, että maahanmuutosta vastaavan ministerin henkeä uhataan avoimesti (vaikka anonyymisti), on täysin demokratian vastaista ja tuomittavaa. Samaan aikaan emme aina näe, miten tärkeä rooli maahanmuuttajilla jo on joukoissamme: bussikuskeina, siivoojinamme, hotelliapulaisina ja monessa muussa työssä, jota suomalainen ei halua tehdä.
Työvoimapula pakottaa tuomaan ulkomailta lisää tekijöitä, jos emme itse suostu tarttumaan tarjolla oleviin töihin. Ja kun työtä on tarjolla, eikä meitä kiinnosta, ei auta kuin toivoa, että uusi sukupolvi innostuu viemmeihin tarttumisesta.
Keskustelun hiljainen enemmistö joutuu nykyään varomaan, miten sanoo asiat ääneen, ettei leimaudu rasistiksi. Tämä “hyssyttely” on heijastunut ärhäkkään vastareaktioon: kuka uskaltaa sanoa kovimmat sanat? Todellisuuden kohtaaminen vaatisi enemmän malttia ja vähemmän uhittelua.
Eliitin – tai meidän kaikkien – tehtävä onkin nostaa keskustelun tasoa. Voisimme pohtia, miten autamme turvapaikanhakijoita kotimaassaan tai priorisoimme kotimaisten tekijöiden työllistymisen. Meillä on sananvapaus, mutta vastuullinen mielipidekirjoittelu edellyttää kunnioitusta ja halua etsiä kestäviä ratkaisuja, ei pelkkää vihaista huutelua.
Karjalan Maa –lehti lopetti toimintansa vuonna 2011.